maanantai 23. marraskuuta 2015

PAHAAN HYVÄLLÄ

Näin lapsena usein painajaisia. Meidän perheessä ei ymmärretty, että kauhufilmit ei kuulu alakouluikäisen silmille. Itse opin suojaamaan itseni niiltä vasta aikuisuuden kynnyksellä. Nykyään en katso mitään, mistä tulee huono tai levoton olo. Silloin vielä katsoin ja kaikki se huono ja levoton pyöri unissani monet vuodet. Pitkään juoksin painajaisia pakoon isän ja äidin väliin. Kun en enää kehdannut,  piiritin sänkyni pehmoleluilla pesäksi. Tyynyn alle piilotin aseen pahaa vastaan: mahdollisimman kevyen ja iloisen kirjan. Pahan herättäessä keskelle yötä, napsautin valon palamaan, kaivoin kirjan käteen ja karkotin pahan lukemalla iloisia tarinoita. Suojakeino, joka on muuten tepsinyt painajaisten siirryttyä unista tähän todelliseen maailmaan. 






Ympärillämme tapahtuu sitä mitä uutiset ovat täynnä. Paha pahenee ja moni tulee kaltoinkohdelluksi, riistetyksi ja jopa tapetuksi ilman omaa syytään. Hyvän nimissä tehdään sairaita tekoja. Rehellisyys ei näytä kannattavan, kun vierestä viedään vääryydellä. Ei ihme, että monen tekisi mieli luovuttaa. Vastata pahaan pahalla. Ottaa itsekin vääryydellä. Kostaa. Ottaa oikeus omiin käsiinsä ja muuttua samalla itse sellaiseksi, jota lähti vastustamaan. Katkeroitua. Vihata.

Nyt kun Pariisin tapahtumista on jo hetki kulunut aikaa, taisi minulle päällimmäiseksi jäädä mieleen tämä: 


Paha ei katoa pahalla. Tarvitaan tyynyn alta se kepeä kirja. Kukkia ja kynttilöitä. Hyvää pahan päälle. Iloa ja Rakkautta. Rukous. Toivo tulevasta. Minä uskon siihen, että lopulta oikeus tapahtuu. Sillä
"Minä tiedän, että Lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä." Job.19:25






Tänään paha pysyi minusta kaukana ilman kirjojakin. Oli kepeä lumi ja kepeä mieli. Luin monta tekstiä, joiden pohjalla hehkui tämä ajatus. Koin kohdanneeni monta, jotka sanovat: Me vastaamme pahaan hyvällä. Vihaan rakkaudella. Pelkoon toivolla. Tuhoon kukkasilla ja kynttilöillä.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

SEN EDESTÄÄN LÖYTÄÄ

Lauantaina ikkunan takana leijaili lumihiutaleita. Muistin liian hyvin, että haravointi oli pihalla vielä kesken. Aamukahvia suuhun ja kiireesti pihalle. Märkien lehtien haravoiminen singelin seasta ei ole ehkä sitä elämäni mielekkäintä tekemistä, eikä helpointakaan. Keväällä viimeistään muistuu mieleeni sama, minkä jo totesin itselleni siinä haravoidessa: Kaikkea hommaa ei kannattaisi siirtää viimetinkaan. Jos olisimme tarttuneet tähän lehtihommaan silloin, kun ne olivat ilmavia ja kuivia, olisi lopputulos ollut paljon kauniimpi. Nyt meillä on iso kasa singeliä, jonka seassa mätänee yksittäisiä lehtiä. Lumi tuo valitettavaan asiaan muutaman kuukauden mahdollisuuden unohtaa koko juttu. Totuuden kuitenkin tiesi jo vanha kansa: Minkä taaksensa jättää, sen edestään löytää. Hitsi.




Tänään heräsimme jo puolittain valkoiseen maailmaan. Lumi peitti nurmen ja katot, mutta ei sitä pihan murheenkryyniä. Koko viikonloppua ei kuitenkaan kannata itseään suomia. Päätin siis siitää jouluvaihteen ykköselle ja silittää keittiöön jouluisemmat verhot. Ulkona viime joulusta asti seisseet ulkovalot otettiin myös käyttöön pistämällä töpseli seinään. Rakkaille vieraille valmistettiin sunnuntailounas ja jälkiruoaksi tehtiin vuoden ensimmäiset joulutortut. Muu jouluttelu aloitetaan sitten viikon päästä.


Siivoushulluus on tässä kuvan vaiheessa menossa lieden pesulla ja tasojen hinkaamisella. Kirpputori-tempaus on myös edennyt tuumasta toimeen, eli muutamia kasseja turhaa tavaraa on kerätty odottamaan eteisen kaappiin. Muutamia laatikoitahan on varastossa odottanut kirpputoripöydälle pääsyä jo puolitoista vuotta. Josko jo tällä viikolla!?! 


Minun puolestani lumi saisi nyt tulla tähän marraskuun mustaan aukkoon. Viikolla kuvaamisesta ei tule kertakaikkiaan yhtään mitään ja viikonloput on niin ohjelmoituja tai sateisia, että ei silloinkaan tule lähdettyä mihinkään kameraa käyttämään. Viikon kuvasaalis taisi olla yhteensä noin 20 kuvaa. En nyt osaisi itseäni kaamosmasentujaksi diagnosoida, mutta kaamosturhautujaksi aina välillä. 


Valoa viikkoosi! Ja minulle myös, kiitos!

ps. Tiedättekö muuten mistä tuo sanonta murheenkryyni on lähtenyt? Minä opin sen juuri, kun äsken tarkistin, että kirjoitetaanhan se yhteen. Murheenkryyniksi on Lounais-Suomessa ja Hämeessä aikanaan kutsuttu vaatetäitä. Silloin muinoin ehkä ajateltiin, että täi ei pure, jos sitä ei kutsuta sen oikealla nimellä. Sanalla täi oli niin ikävä kaiku, että keksittiin toinen sana, jolla varsinaista sanaa kierrettiin. Sanan loppuosa kryyni =ryyni, viittaa sen pieneen kokoon. Nykyisin murheenkryyniksi on alettu kutsua myös huolta aiheuttavaa ihmistä tai harmia aiheuttavaa tai tuottavaa asiaa. Kuten nyt vaikka sitä meidän pihan märkiä lehtiä syövää singeliä:).

maanantai 16. marraskuuta 2015

HYVÄ HULLUUS?

Silittäessäni tapaan katsoa jotakin ihan aivotoimintaa tarvitsematonta sarjaa. On mennyt dokumentteja,  Hurjat Remontit, Vuosia Nuoremmaksi ja viime viikolla törmäsin sitten sellaiseen sarjaan kun Siivoushullut. Siinähän on idea kerätä eritason "hullut" yhteen, eli ylineuroottiset siivoojat ja järkyttävän käsittämättömät sottapytyt. Nämä siivoushullut siivoavat neuroottisesti putipuhdasta kotiaan kymmeniä tunteja viikossa, kammoavat bakteereja ja tekevät kanssaeläjiensä elämästä melkoisen rasittavaa. Sottapytyt taas ovat kukin omasta taustastaan johtuen päättäneet jättää kotinsa jopa vuosiksi siivoamatta  ja/tai hamstraavat pakonomaisesti sinne loputtomasti tarpeetonta tavaraa ja jälki sitten on sen mukaista. Arvasittekin ehkä jo, vaikka ette olisi ohjelmaa katsonneetkaan, että  siivoushullu raahataan rojuläjään sottapytylle neuvoja ja apua antamaan. Siistiä jälkeähän siinä syntyy ja molemmat toivottavasti oppivat toisiltaan jotakin. 



Kello 12.10. Aurinko paistaa ja virkistää!



Minun suhteeni siisteyteen on ollut vaihteleva. Lapsena sain melko usein kuulla sotkuisesta huoneestani, jossa aina välillä sain jonkun siivoushullun puuskan. Siinä vaihtui järjestykset, siivottiin kaapit ja laatikot, kunnes huoneen taas valloitti epäjärjestys ja sotku. Teininä taisin olla aika mahdoton siivooja, kun muistan äitini kysyneen silloiselta poikaystävältä ja nykyiseltä mieheltäni, että "Tuollainen sottapyttyhän se on, mites meinaat sen kanssa elellä?" Elämässä tuntui olevan aika monta kiinnostavampaa asiaa, kun siivoaminen. Toisaalta, kun hommaan ryhdyin, sain nopeasti näkyvää tulosta aikaiseksi. 

Naimisiin meno ja muutto omaan kotiin sai jonkun sortin naksahduksen aivoissa tapahtumaan ja sen jälkeen olen kyllä mielestäni ollut siisti ihminen. Meillä siivotaan ihan poikkeuksia lukuunottamatta joka perjantai. Käyn säännöllisesti läpi kaapit ja komerot. Meille tehdään perusteellisempi joulu- ja kesäsiivo. Lapset hoitaa yläkerran tyylillään ja minä käyn siellä tarvittaessa vähän nalkuttamassa.  Tässä on kyllä ihan aihetta, sillä vielä toissa viikolla kuulimme poikien siivousfilosofian, joka meni näin: "Ensin mopataan ja sitten otetaan imurilla keskelle keräytyneet roskat." Alakerrat mennään sitten joko minun tai isännän tavalla, riippuen siitä kumpa siivoaa. 


Klo. 14. Aurinko on vetänyt pilven ylleen, mutta voi tätä vielä kutsua valoisaksi.




Istanbulin kotia reilu vuosi sitten raivatessani päätin, että turhaa kamaa ei Suomen kotiin raijata ja varastoihin ei sitten ruveta keräämään mitään "varmuuden vuoksi-asioita". Sotkun syynä tuossa yllämainitsemassani ohjelmassa ja ihan tässä meidänkin arjessa kun useimmiten on turhat tavarat. Jos kaapeissa ei ole tilaa tai asioille ei ole selkeitä paikkoja, alkaa ilmestymään kasoja. Liian täydet kaapit on hankala pitää siistinä. Pienet piiperrykset tasoilla ja hyllyillä hankaloittavat siivoamista jne. jne. Lupaus on ollut hankala pitää, sillä tavaraa tuntuu ilmestyvän kuin itsekseen. Muuton jälkeen mummolan kellarista tuodut tavarat on edelleen läpi käymättä.  Varastossa, poissa silmistä, mutta ei mielestä. Vaatekaapeissa ja yläkerran komeroissa olisi paljon kirppikselle viemistä, mutta kun ei jaksa eikä ehdi lajitella. Tulee lehteä, mainosta, maitotölkkiä, kanamunakennoja, limsapulloja. On pyykkivuoret, tiskipöydälle lojumaan jääneet astiat ja kaikenlaiset pöydälle tai lattialle lojumaan jääneet asiat. Ja kaikki ne kaapit, joissa tietää vallitsevan epäjärjestyksen, mutta joita ei ole jaksanut järjestellä.


Kello neljän jälkeen kotimatkalla. Mitenkäs se ulkoilu ei himota yhtään?


No, kävi niin, että Siivoushulluja katsoessani hulluus onneksi tarttui. Ensimmäisen osan jälkeen koin pakottavaa tarvetta siivota alakerran kodinhoitohuoneen. Pitkään mankeloimista odottaneet lakanakasat tuli sileiksi ja päätyivät komeroihin. Uimapukuja pursuava kori, joka oli harmittanut koko vuoden, oli alle minuutissa siirretty piiloon. Toisen osan jälkeen sain järjestettyä pitkälle vaatehuoneen koreja. Kolmas osa sai keittiön kuiva-ainelaatikoissa ja jääkaapissa ihmeitä aikaan. Samalla tuli siivottua myös olohuoneen sivuhylly ja kylppärin alakaappi. Täytyy siis toivoa, että marraskuun pimeinä iltoina ehdin katsoa vielä monta jaksoa Siivoushulluja. Ja että tämä hulluus ei olisi muutenkaan ohimenevä.

Mitens siellä? Siivoushulluja, hamstereita, boheemeja tyyppejä vai toivottomia sottapyttyjä? Mitäs muuta marraskuun iltoina muka voisi tehdä, kun siivota? Ainakin nyt täytyy lähteä kauppaaan.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

AAMUT HIUKAN TAKKUAA

Marraskuu on mielentila. Niin kirjoitin viime vuonna. Tämän vuoden henkilökohtaiset marraskuiset mielentilat on ollut pääosin ihan hyvät. Aamut tosin hiukan takkuaa ja olen ottanut torkuttimen käyttöön. Kello soi 6.45, mutta ylös pääsen suunnilleen puoli tuntia myöhemmin. Ja sitten onkin jo kiire. Työmatkalla hämärän hyssy ei haittaa, mutta työpäivän jälkeen kyllä. En osaa mitenkään ajatella, että ulos voisi mennä vaikka on pimeää. Mitä silloin voi muka tehdä, kun ei näe? 


Aamuinen työmatka klo. 7:45. Lämpöö tai valoo?



Töissä marraskuu näkyy piikkinä. Töitä tulvii sisään ovista ja ikkunoista. Yritän kävellä paikkojen välejä niin paljon kun mahdollista. Kävellessä saa edes hiukan valohoitoa. Vaikka sitten pilven takaa? Saahan??? Ehtii tyhjentämään pään entisen murheista ja tehdä tilaa uusille. Saa hengittää happea ja rasittaa ruumista. Kotona ajattelen usein, että olen onnekas Hanna Hanhi. Tässä perheessä on oikeasti tosi pienet murheet. Vertailevaa tutkimusta kannattaa harrastaa vain silloin, kun on itse siellä paremmalla ja saavemmalla puolella. Ystävän mukaan meidän elämä on varsinainen ilon kukkamaa. 


Kello 13:20. Aika pimeetä hommaa tämä marraskuu, vai mitä?



Ilon kukkamaassakin voi ryhtyä säälimään itseään. Kuvittelemaan vaikeuksia. Ennakoimaan jotakin pahaa tulevaksi. Silloin on tärkeää, että palauttaa itsensä ruotuun. Tässä työhommassa notkahdus näyttää tapahtuvan aina marraskuussa. Rupean panikoimaan tulevaa syksyä, kunnes muistan, että nyt kun minulla on vielä töitä ja tulevasta en tiedä, ei kannata ryhtyä suremaan. Mitä jos asia vaikka järjestyy ja surut menee ihan hukkaan? Kun ryhdyn marisemaan väsymyksestä, muistutan itseäni siitä, että saisihan sitä vaikka ottaa päivänokoset tai mennä aikaisemmin nukkumaan. Ne asioiden toiset puolet!








Marraskuu. Ei sinussa ole mitään vikaa. Anna pimetä vaan. Eipähän tarvi haravoida, surra likaisia ikkunoita tai olla yltiöenerginen. Sen sijaan voi vaikka istahtaa takkatulen ääreen ja olla ihan omalla luvalla hyödytön. Ihan onnellinen sellainen. 

tiistai 3. marraskuuta 2015

MUSTAAN AUKKOON

Marraskuu on yrittänyt viedä mukanaan mustaan aukkoon. Miten voi yhden tunnin siirto tehdä elämästä näin  pimeää? Ovieni taakse ovat ilmaantuneet kummitukset ja kausimasentujat. Olen kuunnellut surullisena monen pienen syyslomakuulumiset, joihin ei liittynyt kovinkaan paljon mitään muuta kuin pelaamista aamusta iltaan.  Töissä sanoivat, että ensi syksynä työpaikkaani ei enää ole. Kotka säästää minusta, kaikista meistä. Masentujat ja pienet pelaajat saavat etsiä toiset ovet tai tulla toimeen itsekseen. 




Mutta kuulkaa, paistaa se aurinko lopulta aina Kotkaankin. Jopa Kotkan marraskuuhun. Kun minulla nyt vielä on tämä työ, vei se tänään minua paikasta toiseen ihan valoisan aikaan. Nostin nokan kohti aurinkoa ja kaivoin kamerankin kassista pölyttymästä. Käänsin ajatukset valoisammalle kanavalle. Jostakin sitä on tähänkin mennessä aina löytynyt tie, josta kannattaa kulkea. Onhan se siis suorastaan jännittävää nähdä, että millaiselta tieltä sitä seuraavaksi itsensä löytää. 


Yllättävän lämpöaallon vuoksi kivijalan viimeinen seinusta sai lauantaina pinnoitteen päällensä. Autokatoksesta raivattiin rakennusromut pois ja nyt se on taas varsinaisessa käytössään. Haravointia on aloiteltu ja lapset laskevat päiviä sukkajouluun ja jouluun. Aikaisin laskeutuva pimeys rajoittaa tuota arkipuuhailua ja ahtaa viikonloput toimintaa täyteen. Meinasin jo laittaa blogin talviunille tästä kroonisesta kuvapulasta johtuen, mutta nythän täällä taas näköjään naputtelen. Sillä se on mentävä, mitä sattuu saamaan? Tai ryhdyttävä muuttamaan vallitsevia asianhaaroja.






Kuinkas marraskuu on kohdellut sillä puolen ruutua? Toivottavasti olet osunut auringon kanssa samaan paikkaan aina kun mahdollista!